Tutit on ripustettu puiden oksille ja ne muodostavat pitkiä, iloisen värisiä köynnöksiä. Osa tuteista on kissanpentujen leikkikaluina.
Tarina kertoo, että kymmenisen vuotta sitten eräs äiti tuli Lill-Skansenille pienen lapsensa kanssa. Äidin mielestä lapsen oli aika luopua tutista ja hän sanoi lapselleen: ”Etkö voisi antaa tuttisi pienille onnettomille kissanpojille? Niillähän ei ole äitiä, joka voisi lohduttaa niitä silloin, kun ne tuntevat itsensä yksinäisiksi?” Siitä lähtien on Lill-Skansenillle tuotu tutteja joka päivä. Kun lapset antavat tuttinsa kissanpojille, he saavat palkaksi silittää kissojen pehmeää turkkia.
Helsinkiläisen tuttipuun voisi pystyttää kirjastoon. Lapsi voisi jättää tuttinsa puuhun, kun hän lainaa ensimmäisiä kirjojaan. Tuttia voisi sitten tervehtiä joka kirjastokäynnillä. Mutta ketä tuteilla voisi lohduttaa? Tarvitaanko myös oikea kirjastokissa?