Helsingissä vietettiin 10.-11. helmikuuta aurinkoista ja mielenkiintoista kirjastokonferenssia. “The New Library – Design and Function” –konferenssi kutsui koolle kirjastoalan osallistujia ympäri Euroopan Katajanokalle, Marina Congress Centeriin. Mukana oli luennoitsijoita ja edustajia muun muassa Ruotsista, Norjasta, Tanskasta, Islannista, Espanjasta, Kreikasta, Virosta, Englannista ja Hollannista – sekä useasta Suomen kirjastosta. Keskustelua leimasi suuri innostus ja rakkaus kirjastoja ja niiden kehittämistä kohtaan. Helsingin keskustakirjastohanke sai paljon virikkeitä maista, joissa jo on iso keskuskirjasto sekä maista, joissa parhaillaan suunnitellaan samaa, kuin Helsingissäkin.
Helsingin kaupunginkirjaston ja yhteistyössä toimivien Akureyrin, Oslon, Gävlen ja Tårnbyn kirjastojen kanssa järjestetyssä konferenssissa kuultiin painavaa asiaa niin kirjastoalan teknologisoitumisesta, kirjaston muuttuvasta roolista kuin kirjastorakennuksen arkkitehtuuristakin. Millaisia konkreettisia ja henkisiä piirteitä uusi kirjasto pitääkään sisällään? Yhtä mieltä oltiin etenkin siitä, että muutosta on luvassa. Tulevaisuutta on kuitenkin vaikea ennustaa – voi vain määritellä suuntaviivoja, kartoittaa kysyntää ja tarpeita, ja, no, ennustaa.
Kirjasto ei ole enää vain kirjasto
Millainen tulevaisuuden kirjasto on, vaikkapa vuonna 2017? Voiko sitä edes kutsua sanalla ”kirjasto”? Kirjaston muuttuva identiteetti mietitytti konferenssin osallistujia. Moni luennoitsija käytti termiä ”living lab”, kirjasto elävänä tilana, kuin labrana, keskellä urbaania ympäristöä. Kirjaston päärooliksi nähtiin kohtaamispaikkana toimiminen, mutta millaisena kohtaamispaikkana, se herätti runsaasti keskustelua. Tulevaisuuden kirjaston tulisi olla niin virtuaalinen, sosiaalinen kuin fyysinenkin paikka kaupunkilaisille, jotka sekä tahtovat tavata toisiaan, että olla rauhassa kirjallisuuden, tietotekniikan tai harrastusten parissa – mutta silti yhdessä muiden kanssa.
Kautta aikojen kirjasto on ollut tiedon varastoimisen ja välittämisen paikka, mutta nyt peräänkuulutettiin myös tiedon luomisen paikkaa. Moderni kirjasto ei ole vain kirjavarasto, vaan itsessään elävä organismi, joka uudenlaisten kanavien ja uudenlaisen osaamisen myötä myös tuottaa uutta tietoa. Samalla fyysinen paikka tuottaa sosiaalista yhdistymistä.
Filosofian tohtori Klaus Oesch Futuria Consultingista vertasi uuden ajan kirjastoa kansalaisten olohuoneeseen ja urbaaniin toimistoon. Modernit tiedonvälityksen keinot luovat mahdollisuuksia moneen. Esimerkiksi interaktiiviset seminaaritilat, video- ja chattiavusteiset kokoukset, ”webinaarit”, voivat olla yksi tapa hyödyntää työntekijän näkökulmasta kirjastotiloja. Oesch toivoi kirjaston myös olevan paikka, jossa on jatkuvasti meneillään tulevaisuuden Suomen näyttely. Kirjaston tulee siis elää ajassa, tai kurkottaa hieman tulevaisuuteenkin. Moni Euroopan uusi kirjasto omaakin erityisen tiedekerroksen.
Helsingin kirjastotoimen johtaja Maija Berndtson pohti keskustakirjaston tarpeellisuutta. Mikseivät Rikhardinkadun ja Pasilan kirjastot riitä? Rikhardinkadun kirjasto on jo legenda vuodelta 1882, ja siellä käy noin 600 000 asiakasta vuodessa. Pasilan kirjaston väkimäärä on selvästi alhaisempi: 300 000 vuosittaista vierailijaa. Pasila on liian syrjässä, Rikhardinkatu jo väistämättä liian pieni. Suomi tarvitsee suurempaa luovaa tilaa. Berndtson mietti myös turistin näkökulmaa. Keskustakirjasto voisi tarjota Suomi-kokemuksen ulkomaalaiselle, uusinta designia, vaikkapa talvipuutarhan – entäpä saunan?!
Nuoret suunnannäyttäjinä
Konferenssissa puhuttiin paljon uudesta teknologiasta ja sen harppovista askelista digikirjallisuuden saralla. Nuorten kirjastonkäyttäjien mielipiteitä pidettiin hyvin tärkeinä. Nuoret tutustuvat jatkuvasti uusiin tapoihin kommunikoida ja hallita informaatiota. He ovat etunenässä uuden testaajina ja omaksujina – myös kirjastoissa. He käyttävät jo nyt suurta osaa tiedonvälityksen ja oppimisen innovaatioista.
Tanskan Århus Public Libraries on käyttänyt kirjastosuunnittelussa hyödykseen niin sanottua prototyping-metodia, jossa eri-ikäisiltä ryhmiltä, vaikkapa 9-14-vuotiailta ja 14-20-vuotiailta, on keskustelupiireissä ja työpajoissa tiedusteltu mielipiteitä ja pohdittu yhdessä toiveita ja tarpeita. Seudun asukkaat on otettu mukaan keskusteluihin arkkitehtien ja eri alojen toimijoiden kanssa. Mielipiteitä voi ja kannattaa kysellä, mutta luennoitsijat kuitenkin muistuttavat, ettei kaikkien toiveita voida täyttää. Lopullinen päätös ja vastuun otto suoritetaan suunnittelijoiden keskuudessa. Kysymys kuuluukin: haluavatko käyttäjät samaa kuin suunnittelijat? Toivottavasti, sillä asukkaat ensi kädessä tekevät ja muokkaavat tilan ja sen sisällön.
Entä henkilökunta?
Kirjastoaktivisteja askarrutti henkilökunnan oma muuttuva rooli tulevaisuudessa. Millaisia työntekijöitä keskustakirjastoon tarvitaan – multiosaajia, eri alojen eksperttejä, enää laisinkaan ”tavallisia kirjastontätejä”? Kun kirjastonhoitajien tehtävät laajentuvat, tulee heistä yhä enenevässä määrin tuottajia ja järjestäjiä. Uudenlaisessa kirjastossa työntekijät organisoivat tapahtumia, työpajoja, näyttelyitä. He pitelevät käsissään valtavaa määrää tiedonlankoja, joutuvat hallitsemaan monipuolisen yhteydenpidon ja alati laajenevan teknologian. Onko nykyhenkilökunnalla resursseja useiden eri alojen hallintaan, vai tarvitaanko aivan uudet työntekijät?
Tärkeänä pidettiin myös laaja-alaista tietoisuutta siitä, mitä tapahtuu maailmalla, kaupungilla, kirjaston ulkopuolella. Kirjastoväen tulee pysytellä valppaina näkemään ja kokemaan, mitä on meneillään eri-ikäisten ihmisen parissa, heidän elämässään, juuri nyt. Henkilökunnan rooli asiakkaiden oppaina korostuu. Itsepalvelu lisääntynee, mutta oppaita, asiantuntijoita ja auttajia tarvitaan aina.
Todettiin myös lohduttavasti, että asenne ratkaisee! Ja siitähän moni uuteen asiaan sopeutuminen on kiinni. Innokkuudesta ja aktiivisesta, avoimesta mielestä!
Miten käy kirjojen?
Kirjastokonferenssissa huomiota herätti kenties se, ettei itse kirjoista juurikaan puhuttu. Painotus oli kirjaston luovassa tehtävässä useanlaisen tiedon suuntaajana sekä paikkana, jossa kohdata tasavertaisina toisia ihmisiä. Muutama kuitenkin muisti mainita sähköisten kirjojen ohella myös konkreettiset, perinteiset kirjat ja niiden esille laiton tärkeyden. Tärkeää on myös muistaa historia ja kehittää kirjastolaitosta perinteitä kokonaan unohtamatta. Muistot rakentuvat uudenlaisiksi, mutta mennyttä ei voi täysin hylätä. Kuten Chris Wiersma Hollannin Almeren kirjastosta sanoi: ”Kun katsoo tulevaisuuteen, kannattaa katsoa myös menneisyyteen.” Paras yhdistelmä löytynee silloin, kun muistaa ihmisten sivistyksen tarpeen sekä aidon – ei vain välineellisen – kohtaamisen merkityksen. Kirjaston tunnelman luovat sen kävijät, ei pelkkä uusi ja upea multimedia.
Tällöin merkittävään rooliin astuu itse rakennus. Kuinka soveltaa arkkitehtuuri tähän kaikkeen sopivaksi? Avainsanana toisteltiin muuntautuvuuden termiä. Rakennuksen, etenkin suuren ja kirjastotarkoitusta varten rakennetun, tulee olla moninaisesti muunneltavissa. Ainakin siellä tulee olla tiloja, joiden käyttötarkoitusta voi vaihtaa vuosien saatossa. Arkkitehtuurin professori Teemu Kurkela esitteli Aalto-yliopiston arkkitehtilinjan opiskelijoiden keskustakirjaston suunnittelutöitä ja totesi opiskelijoiden seminaarin antaneen toivoa. Töölönlahden alueen tontti on pieni ja hankala, mutta hienot työt todistivat, että mahdollisuuksia on! Arkkitehtuurin kannalta tärkeää on huomioida se, että rakennus toimisi myös sadan vuoden kuluttua. Kirjasto muuttaa ja muokkaa kaupunkia ja on tärkeä osa urbaania katukuvaa. Uusi kirjasto astuu osaksi muiden kirjastojen karttaa, jatkumoa, eikä pienempiäkään kirjastoja ja niiden rooleja sovi unohtaa.
Arkkitehtiopiskelijat, joista kuusi myös osallistui konferenssiin, muistuttivat kirjastotilan muutoksesta hiljaisuus-aspektilla. Tuleva, uusi kirjasto ei ole enää se vaitiolon retriitti, jossa kirjankannen kopauttajaa mulkaistaan paheksuvasti, vaan keskustakirjaston tarkoitus on tarjota myös vilisevä, puhelias ihmisten kohtaamispaikka, monenlaisen aktiivisen toiminnan keskus. Ei staattinen, vaan elävä, ei pysähtynyt, vaan liikkuva.
Tilasuunnittelun haasteet
Uusi, suuri tila luo haasteita, ja on hyvä muistaa myös epätilan vaara. Jos paikka ei ole tarpeeksi mikään, siitä voi tulla ei mitään. Kävijät täyttävät tyhjän tilan, mutta heille tulee antaa myös sisältöä itsessään. Mikä tekee uudesta kirjastosta erilaisen, oman erikoisuutensa? Kysymyksiä heräteltiin konferenssin loppupaneelissa. Moni ehkä kokee, ettei tarvitse kirjastoa, kun on tietokonekin, elokuvia, kirjakauppoja… Mitä erilaista kiinnostavaa kirjasto siis voisi tarjota? Mikä tuo lisäarvoa, houkuttelevuutta, kutsuvuutta jakamaan yhteinen energia? Mikä puhaltaa hengen ja elämän kirjojen, tapahtumien, tekniikan ja tapaamisen täyteiseen tilaan? Onko se rakennuksen kodinomaisuus, olohuonemaisuus, vai kenties tyylikkyys ja mykistävä design? Onko se ilmaisuus, demokraattinen tila, jonne voi mennä, kun ei keksi tai ole varaa mennä muualle? Onko se ilmapiiri, joka tarjoaa mahdollisuuden olla juuri jossakin välitilan kaltaisessa tilassa, ei kaupallisen keskellä, ei kotona? Vaan tarinan äärellä.
Aina kannattaa muistaa tarina, fiktio ja mielikuvitus, kirjallisuuden peruslähteet. Kirjasto kertoo oman aikansa tarinaa, ruokkien samalla kävijöidensä fiktion tarvetta. Uusi keskustakirjasto voi olla työkalu sekä henkilökohtaisen että sosiaalisesti yhteisen humaanin tarinan luomiseen, kertomiseen ja muistamiseen.
PS. Konferenssin avainpuhujana oli arkkitehti Helle Juul Tanskasta. Hänen ajatuksiaan tulevaisuuden kirjastosta esitellään tämän Ajankohtaista-palstan seuraavassa artikkelissa.